Yhteenvetoa retkikuntien matkoista

1. retkikunta 1937-38

Retkikunnan johtaja, geologi, professori Väinö Auer

Maat. metsät. tri Erkki K. Kalela

Kasvitiet. tri Aarno Kalela 

FM, geologi, assistentti Martti Salmi

Ylempänä istuvat vasemmalta Martti Salmi ja Erkki K. Kalela. Alempana ovat vasemmalta argentiinalainen insinööriagronomi Osvaldo Giacobbi, Aarno Kalela ja Väinö Auer. 

Tutkimustensa perusteella Erkki saattoi todeta, että aro leviää metsän kustannuksella, se johtuu ilmaston muuttumisesta kuivemmaksi, mikä taas vaikeuttaa metsän uudistumista ja johtaa ajan kuluessa metsien rakenteen muutokseen.

Puhtaat, yhden puulajin muodostamat metsät eivät enää pysty siementämään tulipalojen ja muiden tuhojen muodostamia aukkoja, ne metsittyvät toisilla, paremmin uusiin, kuivempiin oloihin sopeutuneilla puulajeilla tai jäävät mesittymättä. Tämä ei tapahdu hetkessä vaan vie muutaman puusukupolven.

Erkki teki johtopäätöksensä tutkimalla metsiköiden rakennetta ja eri-ikäisten taimien määrää, kokoa ja kuntoa ja erilaisissa kosteus- ja kuivuusoloissa.

Päätutkijat maastossa

Erkin tulokset julkaistiin v. 1941. Hänen tarkoituksenaan oli todennäköisesti täydentää ja jatkaa tutkimuksiaan, mutta sota sotki suunnitelmat ja sovittu yhteistyö argentiinalaisten kanssa katkesi. Myös muut julkaisivat paljon ja esim. Salmi väitteli Patagonian geologiasta.

Auer jatkoi myöhemmin tutkimuksiaan Argentiinan valtion palveluksessa pitkälle 1950-luvulle ja teki kauaskantoisia tulevaisuudensuunnitelmia Patagonian ja Tulimaan kehittämiseksi. Suunnitelmia ei koskaan päästy toteuttamaan poliittisten muutosten ja vaihtuvien hallitusten levottomassa ilmapiirissä.

Tämä antoi meille osan vastausta siihen innostuneeseen oivallukseen, josta Erkki kirjoitti kirjeessään Barilochesta ja jonka olemme lainanneet tekstiin Vesillä ja vuorilla kahden maan rajalla. 

Kaikista retkikunnan jäsenistä tuli myöhemmin professoreja omalle alalleen.

Buenosairesilaisen kauppaneuvos Eino Heinosen teettämä ja kustantama tutkimusmatka-auto.

Tiet olivat nykyisiä paljon huonompia.

Järvillä tarvittiin moottorivene.

2. retkikunta 2014

Maarit, Anders, Satu, Suvi, Anja ja Esa

1. retkikunta tutki metsäoloja ja muuta kasvillisuutta matkallaan Patagoniassa yhteensä 33 tutkimuspaikalla tai -alueella. Me kävimme matkamme aikana näistä viidessätoista.

Me saatoimme todeta, ettei metsien tila ole meidän reittimme varrella 77 vuodessa mitenkään parantunut. Aroihin rajoittuvia reunametsiä kaadetaan ja poltetaan jatkuvasti lisälaitumeksi karjalle, etenkin lampaille. Ainoastaan Barilochen alueen reunamilla näimme merkkejä organisoidusta metsätaloudesta. Siellä oli suurehkoja, osittain hyväkasvuisia havupuuviljelmiä tuontipuulajeista, erilaisista mänty- ja kuusipuulajeista.

Meille Argentiina näyttäytyi suurten erovaisuuksien maana, sekä maantieteellisesti että elintasollisesti. Oli paljon aroa ja pampaa, mutta toisaalta lumihuippuja ja komeaa metsäistä tai avointa vuoristoa. Oli Buenos Airesin komeita pilvenpiirtäjiä ja vanhoja kauniita rakennuksia, toisaalta oli esim. Iguassun peltihökkeliköyhyyttä ja likaa ja roskaa.

Me näimme huikaisevia kansallispuistoja, niitä oli paljon ja ne olivat laajoja, niissä metsät ja muut luontokappaleet, kuten guanakot ja kondorit, saavat hyvän kasvusuojan elämälleen. Niiden varassa on myös hyvä turismin ja luontomatkailun kehittyä! Potentiaalia löytyy!

Me saimme nauttia melko hyvistä teistä, hotelleista ja monista palveluista, toisin kuin 1. retkikunta, mutta saatoimme monessa kohtaa selkeästi ymmärtää, miten hienolta heistä varmasti oli tuntunut näiden upeiden maisemien äärellä ja millaista löytämisen riemua melkoisen nuoret (26-44-vuotiaat) tiedemiehet olivat monenlaisista vastuksista huolimatta saaneet kokea. 

Tämän ymmärryksen saattoi hankkia vain Patagonian sinisen taivaan alla!
Siirry tästä linkistä blogin alkuun ja lue 2. retkikunnan matka alusta loppuun!

Itsenäisyyspäivä Buenos Airesissa

Tässä iloinen porukkamme Buenos Airesin skandinaavisen kirkon tiloissa 6.12.2014. Vasemmalta Esa Tommila, Anders Brundin, Suvi Kalela, Jukka Siukosaari, Maarit Brundin, Satu Torstila ja Anja Bohm. 

Saavuimme Buenos Airesiin parahiksi itsenäisyyspäiväksi, jota pääsimme viettämään suomalaisyhteisön kanssa skandinaavisella kirkolla. Tapasimme juhlissa Maaritin, Sadun ja Suvin serkunpojan, Suomen Argentiinan, Paraguain ja Uruguain suurlähettilään Jukka Siukosaaren perheineen, Pulmu Heinosen, jonka isä Eino Heinonen aikanaan rahoitti ja tuki 1. retkikuntaa, sekä noin 50 muuta suomalaista ja suomenmielistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja terveiset kaikille! Meidän matkamme päättyy tänne Buenos Airesiin, josta maanantaina 8.12. lennämme Pariisin kautta takaisin kotiin.

Torres del Painen upeat eläimet

Tässä 2. retkikunnan Torres del Painen luonnonpuistossa ihailemia eläimiä Esan ikuistamina!

Villinä elävä ja sympaattinen guanako, joka on sukua laamalle.

Kasvokkain guanakon kanssa

Guanako sivulta

Andien harmaakettu

Strutsin sukuisia, mutta hiukan pienempiä nanduja. Kuva napattu lähellä Magalhaesin eli Magallanesin salmea matkalla Puerto Natalesiin ja Torres del Paineen.

Chilen flamingo

Mustakaulajoutsenia

Eteläamerikanhyyppä

Mustakaulaibis (tämä kuva otettu Tulimaan kansallispuistossa)

Mustakaulaibiksiä

Mannerten eteläisimmällä reunalla

Aamulento El Calafatesta kesti pari tuntia maailman eteläisimpään kaupunkiin, Ushuaiaan, jonka nimi on outo, mutta se onkin alkuperäisten asukkaiden, yamanien, antama nimi. Täällähän siis sataa melkein aina (280 päivää vuodessa), mutta satumainen onnemme jatkui, sää oli taas selkeä ja ajoittain suorastaan lämmin. Kevättä ilmassa!

Lumihuiput ympäröivät kaupunkia runsaasti, korkeimmat pari tuhatta metriä. Paikka vaikutti heti sympaattiselta, värikkäitä matalia taloja pitkin vuoren rinnettä, satama ja meri ihan äärellä ja vehreyttä ympärillä. Lentokenttä hauskasti saarella kaupungin laidalla, vain 15 minuutin matkan päässä!

Koska sää suosi, päätimme lähteä saman tien kuuden tunnin Beagle-lahden risteilylle, jonka päätepisteessä oli mahdollisuus nähdä pingviinejä ihan läheltä. Katamaraanista oli hyvät näköalat, ja kapteeni ajeli aivan pikkusaarten äärelle, josta sai hyviä kuvia kymmenistä lekottelevista hylkeistä ja niiden yhteiselosta cormoranien (imperial, neotropic), meikäisen merimetson sukulaisen kanssa - saarten tuho oli samaa luokkaa!

Patagonianpingviinejä kaukaa ja läheltä (alla)

Kauniissa aurinkoisessa säässä oli mukava nauttia Agentiinan ja Chilen maisemista. Lumihuippuja

taas yltympäri, matkan kääntöpisteessä ajoimme aivan pingviiniyhdyskunnan äärelle ja näimme nämä mustat pikku-ukot köllettelevän rannalla, leikkien, kävellen, sukellellen, voi miten hellyttäviä ne olivat. Niitä oli kahta sorttia, Magallanesin (Patagonian) pingviini ja Gentoo (de Vincha) pingviini, joilla molemmilla omat yhdyskuntansa, joukossa myös yksi isokokoinen Emperador-pingviini. Komea näky tottakai, ja mukavaa, että laiva oli maissa riittävän kauan, että kaikki ehtivät kannelta kuvata. Myös selfieiden otto pingviinien kanssa oli suosittua. Tulomatkalla oli jo aika viileää, joskin valoahan riitti klo 22 asti, olimme iloisia, että olimme pukeutueet lämpimästi tälle arktiselle retkelle!

Tierra del Fuegon kansallispuiston retki odotti seuraavana päivänä. Oppaamme Martan johdolla pikkubussi kuljettajineen sujautti nopeasti melko lähellä sijaitsevaan puistoon, joka on sillä lailla omaleimainen, että tämä puisto on ainoa, jossa yhtyvät metsä, meri ja vuoret! Teimme pieniä kävelypyrähdyksiä luontokohteisiin, tiheään rannikon Nothofagus-metsään, jossa vallitseva laji oli Nothofagus pumilio, joka pudottaa lehtensä syksyllä, ja evergreen Nothofagus lenga, jossa lehdet siis pysyvät (isän erityisesti tutkima Nothofagus Dombei esiintyy pohjoisempana Barilochen tienoilla). Osa puista oli useita satoja vuosia vanhoja! Oppaamme Marta tiesi paljon puista, kukista ja eläimistä, mutta hän oli myös ilahtunut, että joukossamme oli asiantuntevaa ja kiinnostunutta porukkaa!

Eläimiä ei näissä metsissä juurikaan ole: Kanadan majava on tehnyt tuhojaan ja sitä on tietoisesti pyritty vähentämään, palkkioita on metsästäjille maksettu. Punakettua esiintyy, mutta sitä harvoin näkyy. Linnut ovat vallitsevimpia, linnunlaulua kuului paljon! Rannoilla oli villihanhea, mustakaulajoutsenia (emme nähneet) ja chilen flamingoa punaisina möykkyinä syömäpuuhissa!

Aurinko helli meitä lopuksikin, kun saavuimme maailman eteläisimmän tien päätepisteeseen, Lapataiaan. Lapataiaa kutsutaan myös nimellä "the end of the world". Se on mannerten eteläisin kolkka. Cap Horn on etelämpänä, mutta sinne pääsee vain veneellä!

Tie päättyi - ja tälle kauniille paikalle päättyi myös vaiherikas ja uskomattoman kiinnostava matkamme. Opastaulun teksti tuntui sopivan hyvin fiiliksiimme:

"You are at the end of the world. Mountains, sea and woods together form the landscape, wherein are stories that are told in shapes, colours and movement, even in feelings and abscenses. To understand them, it will be necessary for you to become an observer, attentive to all that surrounds you, big or small, near or far, alive or not, because everything is intimately related. That is where you will find the answers to your questions."

Meidän matkallamme suunta kääntyi pohjoiseen, kohti Buenos Airesia. Muutamat kysymyykset ovat vielä vaille vastausta, mutta eivätköhän nekin selvinne loppumatkalla. Näkemiin!

Lisäkuvia Torres del Painesta

Tässä lisää kuvia upeasta Torres del Painen luonnonpuistosta!

Kukka nimeltä naisen tohveli

Naisen tohveli

El Calafate ja Perito Moreno -jäätikkö

Paluu Argentiinaan  

Uusi oppaamme Carlos tuli varhain aaamulla hakemaan meidät Rio Serranosta. Autoa ajoi sympaattinen kuskimme, intiaanitaustainen Victor, joka hyvällä supliikillaan sai meidät ohjattua aivan uudelle tielle Torres del Painen luonnonpuiston läpi Chilen ja Argentiinan rajalle. Tie oli oikeastaan vielä korjauksen alla, mutta Victorin suhteet ratkaisivat. Metsäiset, lumipeitteiset maisemat muuttuivat vähitellen paljaiksi pehmeälinjaisiksi kalliovuoriksi, siellä täällä estancioita hevosineen ja lampaineen, muuten kovin autiota. Rajalla oli yllättävän monipuolinen kauppa ja teimme onnellisina ostoksia pitkästä aikaa.

Tullimuodollisuudet takaisin Argentiinaan sujuivat suht nopeasti Victorin ansiosta, ja silti vietimme tulleissa lähes pari tuntia. Tullin välillä oli mielenkiintoinen, autio "ei kenenkään maa". Ajomatkalla saimme kuulla mielenkiintoisia asioita Chilen ja Argentiinan oloista. Täällä Patagonian eteläosissa mailla on ollut aina paljon enemmän yhteistä kuin pohjoisessa, mm. työvoima on luontevasti liikkunut maasta toiseen.

Noin 300 km matkaan kului lähes koko päivä. Maisema aroutui ja muuttui avarammaksi. Asvaltoitu tie oli viivasuora, horisontti kaukana kymmenien kilometrien päässä. Voi hyvin kuvitella, että Erkki ja Aarno eivät aikoinaan varsinaisesti nauttineet tästä matkan osuudesta. Metsät puuttuivat ja kasvillisuus oli vähissä. Erkki kirjoittaa 27.1.1938: "Olemme nyt viitisen päivää ajaneet autolla yhtä mittaa halki Patagonian aina vain etelää kohti, viisi päivää, voi sanoa, täydellistä erämaata, jossa ei sanottavasti ole asutusta, vain hiekkaa, vähän heinää, guanakoja ja laaja horisontti kaukana. En ikinä olisi voinut kuvitella, että tämä Patagonia on niin karu, niin autio kuin miksi se on osoittautunut. Se on kuoleva maa, jolla ei ole mitään tulevaisuutta edessään."

El Calafate

Alkuilllasta saavuimme Calafaten kaupunkiin. Kaupunki avautui eteemme vihreänä keitaana, puut ja kasvit kukoistivat, pääkatua reunustivat komeat puurivistöt. Kaupunki oli täynnä elämää, kauppoja, ravintoloita ja kahviloita. Suurkaupunkimainen pikku kaupunki!

Hotelli Esplendor oli yllätys. Saimme kuulla että se edusti suomalaista designia - ilmeisesti ainakin valaisimet olivat Pentikin? Puuta oli käytetty paljon ja yhdistetty mielenkiintoisella tavalla paikalliseen käsityöhön. Hotellista löytyi myös sauna, jota emme kylläkään ehtineet käyttää!?

Glaciarum-jäämuseo

Carloksen ehdotuksesta jatkoimme saman tien Glaciarum-museoon, joka sijaitsi 6 km kaupungin ulkopuolella. Uusi, moderni museo kertoo jäätiköiden synnystä ja muuttumisesta vuosituhansien aikana mielenkiintoisesti ja viimeisintä tekniikkaa hyväksikäyttäen. Todella hieno kokonaisuus, jossa saimme hyvän johdannon seuraavan päivän jäätikkötetkelle.

Perito Morenon jäätikkö, Los Glasiares National Park

Argentiinassa on paljon jäätiköitä ja yksi vaikuttavimmista on Perito Morenon uskomaton jääseinämä Lago Argentinon ja Lago Tempanoksen välissä. Aikoinaan koko luonnonpuiston alue oli jään peitossa ja nykyinen alue, yli 600 000 hehtaaria, on muodostettu puistoksi vuonna 1937. Perito Morenon jäätikkö nousee yli 60 m korkeuteen ja pysyy kaiken aikaa samankokoisena, jäätä muodostuu lähes yhtä paljon kuin sulaa - se on ainoa tälläinen jäätikkö maailmassa.

Saimme ihailla sinisen turkoosia jäätikköä kulkemalla hyvin rakennettua polkuverkostoa pitkin. Näky oli lähes käsittämätön. Korkea jääseinämä, josta silloin tällöin putosi paloja veteen, pari siipiväliltään lähes kolmemetristä Andien kondoria lenteli lähistöllä. Jälleen meillä oli tuuria: aurinko paistoi vaikkakin tuuli oli aika voimakas.

Katseltuamme riittävästi rannalta teimme vielä tunnin risteilyn aivan jääseinämän äärelle - uskomaton näky, jotain, mitä ei ole koskaan kokenut! Siitä sitä keinuttiin laivassa ja nähtiin jäätikkö aivan ääreltä! Vau!

Lounaan nautimme vasta avatussa, kauniissa, puurakenteisessa ravintolassa sekin seinämän äärellä. Ja taas kondori lenteli yhtäkkiä aivan likellä, ja koko ravintola ryntäsi kuvaamaan henkilöstöä myöten. Esa sai napattua komean kuvän siitä!

Illalla söimme Carloksen kehumassa Tablitassa, kunnon argentiinalaista hasadoa-lammasta, jota 1. retkikuntakin oli usein nauttinut nuotion äärellä! Hyvää oli ja viinivalinnatkin osuivat nappiin! Hieno päätös hienolle päivälle!

Torres del Paine 1. adventtina 2014

Poikkesimme 1. retkikunnan reitiltä ja suuntasimme katsomaan taas yhtä maailman suurimmista luonnonihmeistä, Torres del Painen (sinisten tornien) kansallispuistoa, joka on perustettu 1959, otettu Unescon suojelukohteeksi 1978 ja on suunnilleen Ahvenanmaan kokoinen alue. Huikea paikka kaiken kaikkiaan! Vuoria (korkein 3,5 km), lumihuippuja, vuonojärviä, metsiä ei lähes ollenkaan.

Teimme alueen ympäri oppaan johdolla autoillen päivän kierroksen ja näimme kaikki tärkeät kohteet. Illan hämärtyessä vaelsimme vielä jäätikköjärven rannalle ihailemaan kauempana näkyvää jäätikköä - harmi, että oli jo aika myöhä, olimme aika väsyneitä ja lopulta retkemme lähes ainoa sade yllätti! Onneksi pääsimme hotelliin viimein.

Kaksi kokonaista päivää käytimme puiston eri laidoilla: Ensimmäisenä päivänä tutustuimme omatoimisesti puistoon hotellin lähellä, sen eläimiin ja kasveihin. Seuraavana päivänä kävelimme oppaan johdolla ihailemassa tärkeimpiä huippuja, aurinko paistoi ja maisemat olivat mahtavat. Taas meillä oli tuuria sään kanssa, ja luonnon havainnointi läheltä oli mahdollista. 

Hotellimme Serrano oli ikävän näköinen halli ulkopuolelta, mutta itse asiassa tosi viihtyisä ja tyylikäs. Puuta oli sisustuksessa paljon, laajoja yleisiä tiloja upottavine sohvineen, seinillä paikallista taidetta, käsityökulttuuri on täällä vielä arvossa! Ulkona hevoset ravasivat vapaina, lehmät ja lampaat laidunsivat - näkymä hotellista oli kilpisjärvimäinen.

Tulossa vielä lisää kuvia eläimistä ja kasveista!